perjantai 28. lokakuuta 2016

Yön ruhtinatar askartelee tilkuista

 

 Päivän asu eiliseltä: tanssimassa Anvil-klubilla asianmukaisesti tälläytyneenä. Kun en ole vielä päättänyt uuden blogin kuivuuden astetta, julkaistakoon tämä toistaiseksi täällä.


Kaikkea ei kannata säilyttää, edes käsityötarvikkeiden saralla, mutta on vaikea ennustaa etukäteen mille tulee käyttöä ja mille ei. Ompelin synkkää asuani varten pienen musta ranteeseen ripustettavan pussukan, johon mahtuu juuri pankkikortti, puhelin ja nenäliina (ei haittaa tanssimista). Käytin siihen pieniä mustia tilkkuja ja nauhanpätkiä, jotka olisivat olleet kaikenlaisiin muihin tarkoituksiin liian pieniä, saksin mukaan monta vuotta käyttämättä olleen hiuskoristeen ja vuoritin pussukan nahkalla, joka oli poisheittämieni saappaiden varsista. Kas kun niissä oli hyvää nahkaa, vaikka pohja oli peruuttamattomasti hajalla, joten leikkasin varret talteen ja heitin vain pohjat pois... Osa tilkuista oli 10 vuoden takaa, ja moneen otteeseen olisi jo voinut kuvitella, että ei niistä koskaan mitään tulekaan. Ja vastaavanlaista tarviketta on minulla edelleen vaikka kuinka paljon, vaikka olen heivannut paljon kierrätykseen, päiväkodin askartelutarvikkeiksi jne.

Jos ei ikinä tulisi tehtyä mitään kierrätyspaskarteluita, niin sitten voisi suosiolla myöntää että tilkku- ja jämäarkistojen oikea kohde olisi esim. polttolaitos, mutta sitten taas välillä tulee näitä todistuksia vastakkaiseen suuntaan.

Muuten olen sitä mieltä, että musta pitsijakkupuku on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen vaate. Tätä ennen se oli päälläni ristiäisissä, pastellinvärisesti asustettuna. Kun käärii pään mustaan hattuharsoon, onkin täysin goottiuskottava.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Kohti uutta blogia

Olen pitkään miettinyt, että blogini pitäisi olla jotenkin helpommin ja informatiivisemmin nimetty. Nykyinen bloginnimihän tulee siitä, että perustin a-lace-diaryn yhdessä Riina Peuhun ja Emmi Jormalaisen kanssa Pitsikirjaa tehdessä. Se on sitten muovautunut minun kaikenkattavan tekstiilikiinnostuksen ja yleisen ympäristöasian kanavaksi. No nyt menin ja pykäsin wordpressiin superasiallisesti nimetyn rinnasaramaki.wordpress.com:in. Siellä on jo yksi ihan uusi juttukin, mikromuoveista lisää!

Yleisenä ohjeena bloginperustamista miettiville neuvon, että älkää helkkarissa valitko sellaista nimeä jossa on viivoja tai muuta kuin aakkosia. On todella vaivalloista vinkata puheessa että käypäs katsomassa blogiani osoitteessa a väliviiva lace väliviiva jne jne.

En nyt vielä tiedä jaanko ammattimaiset, yleisluontoiset, kenties kuivat tekstiiliasiat wordpressiin ja omakohtaisen höpsöttelyn, matkajutut ja pitsit tänne, vai miten käy. Kahden blogin päivittämisessä on enemmän vaivannäköä, mutta en sentään haluaisi luopua kirppispitsilöytöjen ym. esittelystä ammattimaista asiantuntijaprofiilia korostaakseni. Hmm! Onko lukijoilla tästä näkemyksiä?

Pitsilukijoille tässä iloksi hiljattain ostamani käpypitsinen / frivoliteettipitsinen rannekoru, jonka tekijä on Pipsa Pikkutupa. Kuvassa myös Harajuku Lace Centeristä ostettu hiuspanta muutaman vuoden takaa.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Lehtikatsaus & farkkuesikuva



Uusi Huili on juuri ilmestynyt, mutta olenko muistanut mainostaa edellisessä kesä-Huilissa ollutta laajaa farkkukokonaisuutta? Paljon luettavaa minun farkkuarvosteluni lisäksi.

Olen kovasti ihmetellyt, kuka on se myyttinen farkkuhahmo, jonka reisistä hiutuneet denimpökät ovat miljoonien tehtaalla kulutettujen farkkujen esikuvana. Yleensähän farkut todellisuudessa kuluvat haaroista, lahkeensuista tai persauksista, eivät etureidestä. No, tämä salaperäinen muotiedelläkävijä paljastui olevan oma isäni! Kun tuli puhetta Huiliin kirjoittamastani farkkujutusta, isäni mainitsi farkkuharmikseen reisiin tulevat kulumat. Ja toden totta, näin näyttäisi olevan. Yliopiston dosentti/asuntoviljelystilallinen on siis se look, jota rei'ille hinkutetut muotifarkut tavoittelevat, jännää. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista!


Etelä-Suomen Sanomissa oli laaja ja perusteellinen opas villakangastakin hankkimiseen, jossa olin mukana haastateltavana. Ajattaren myyjä kertoi, että alpakka on lämpimämpää kuin villa suhteessa painoon, ja siksi paremmissa villakangastakeissa on nyyään siirrytty käyttämään paljon alpakkaa. Sama lämpöteho, kevyempi takki. Vanhat talvitakit voivat olla totta tosiaan aikamoisen raskaita.

Vintagevaatteita esittelevä muotijuttu, tykkäsin!


Myös Trendissä oli hyvä talvitakkiopas, olen iloinen tälläisistä aidon hyödyllisistä ja valistavista jutuista muotilehdissä! Pidin myös kovin vintagevaate-muotijutusta, ihanaa että voidaan tehdä muotikuvaukset käytetyillä vaatteilla.


Ainoa valituksen aihe on omituinen kohta 2, skipatkaa sen ohi. Muuten ohjeet ovat toimivia. Ei todellakaan kankaan laatua erota siitä, näkyykö kude vai ei. Pörröiseksi harjattu tai hieman huovutettu villakangas, jossa yksittäiset langat eivät näy, voi olla hyvä, mutta niin voi olla rouhea tweedkin, jossa joka lanka näkyy selvästi. Jos paksussa, möyheässä langassa on esim runsaasti akryyliä, niin se kyllä nyppyyntyy juuri kuten tuossa varoitetaan. Mutta tanakkaa villaa oleva kangas ei. Ja epämääräinen villakankaaksi naamioituva tekokuitusekoite voi olla kudonnaltaan tyyppiä, jossa langat eivät erotu. Vai onkohan tuossa tarkoitettu sitä, että kudos on harvaa? Harvakin kangas voi olla laadukas, mutta arkikäyttöön tarkoitettuun talvitakkiin ei sopivin.



 Oikein hyvää ja takuulla kestävää villakangasta, jossa langat erottuvat selvästi.

Ylipäänsä hyvälaatuinenkaan talvitakki ei käy joka tilanteeseen, se pitää valita oma elämäntilanne mielessä pitäen. Oli siellä Ajattaressakin ihania pöwwöisiä hattaranvärisiä kashmirtakkeja, jotka kylläkin ovat laadukkaita ompelutaiteen tuotteita ja ihanan tuntuisia, mutta sopivat käytännön puolesta hyvin harvaan tilanteeseen. Kun kuivalla säällä sipsuttelee pitkin kaupunkia pikku väsky sirosti kädessä ja käy välistä kahvilla, oikein chic. Jos pyöräilee loskassa lapsen kanss leikkipuistoon kassin hihna takkia hinkaten, huono idis...


torstai 22. syyskuuta 2016

Vaatekierrätyksen pullonkaula


Toissapäivänä pääsin Suomen muoti ja tekstiili ry:n ja Sitran kiertotalousseminaariin sijaistamaan sairastapauksen vuoksi, mikä oli minun onneni.

Kiertotalouden ensimmäinen pääperiaate ei ole kierrättää, vierittää ja pyörittää materiaa pelkästä liikkeen ilosta, vaan pitää käyttökelpoinen käytössä mahdollisimman pitkään sekä tehokkaasti, ja suunnitella kaikki, tässä tapauksessa vaatteet ja toimintamallit, sitä silmälläpitäen. Tämä voi tarkoittaa joko mahdollisimman pitkäikäisiksi suunniteltuja vaatteita, tai jotain toimintamallia joka poikkeaa vanhasta valmista > myy kuluttajalle > huokaise helpotuksesta kun olet päässyt tavarasta eroon. Liisaamista, vuokraamista tms. Jäte- ja poistotekstiilistä puhutaan nyt paljon, mutta Sitran Matti Aistrichia lainaten ei ole mitään järkeä keskittyä vaatteen arvossa siihen kahdeksaan prosenttiin, joka muodostuu materiaalikuluista ja heittää hukkaan loput (kuten käy, jos sellaisenaan käyttökelpoinen vaate tai tekstiili kierrätetään materiaalina). Koko nimike kiertotalous keskittää huomion mielestäni vähän väärään suuntaan. Fantastista kiertotaloutta on käyttää samaa vaatekappaletta huoltaen ja ylläpitäen, kunnes se on hiutunut olemattomiin, vaikka se ei kiertäisi kuin joskus harvoin pari kierrosta pesukoneen rummussa.

 
Pure Wasten teollisuuden leikkuujätteestä repimää kuitua, 
joka voidaan kehrätä sellaisenaan tai kierrätyspolyesterillä terästettynä langaksi.


Kuitenkin välillä päädytään siihen, että tuotetun materian on siirryttävä alkuperäiseltä omistajalta jollekulle toiselle. Poistotekstiilin lajittelu on kierron pullonkaula. Poistotekstiili on sisällöltään ja arvoltaan luultavasti sekalajisempaa kuin mikään muu kerättävä jae: satojen eurojen arvoisista vintagevaatteista sekalajiseen jätetekstiiliin, josta eroon päästäkseen joutuu maksamaan. On mille hyvänsä toimijalle taloudellinen katastrofi, jos lajittelussa vahingossa livahtaa eleganttiin vintageputiikkiin sopiva arvovaate poltettavan jätteen joukkoon. Materiaalina kierrätettävän tekstiilin arvo taas riippuu siitä, kuinka tarkkaan se onnistutaan lajittelemaan kuitusisällön mukaan. 100% puuvillaa himoitsevat kaikki Ali Harlinin kierrätyskuituporukasta ja Pure Wasten väestä bioetanolin valmistajiin. Villalle on oma käyttäjäkuntansa, ja täyspolyesteristä voi myös tehdä yhtä sun toista. Epämääräiset sekoitekankaat, elastaanilla sotketut trikoot ym taas ovat kaikille ongelma, ne tukkivat koneet tai eivät muuten ain sovi prosesseihin eikä niitä kaipaa juuri kukaan. Voihan ne loppujen lopuksi aina polttaa, mutta se ei ole järin ylevä käyttö vaivalla valmistetulle tekstiilille.




No niin, lajittelu on siis probleemi. Tähän tulokseen on tullut myös Tekstiili 2.0 / Telaketju-hanke, sillä heillä on suunnitteilla alan koulutusta. Tarvitaan lajittelijoita, jotka tunnistavat vintagekoltun tai merkkifarkut sellaiset nähdessään, osaavat poimia erikseen käsityökäyttöön sopivat kankaat tai vaatteet ja ymmärtävät tyylin, ladun, muodin ja materiaalien päälle. Osaava lajittelija nostaa poistotekstiililäjän arvon moninkertaiseksi, erottelemalla eri paikkoihin kuuluvat tuotteet. Jätemateriaalipuolelta taas Lahden ammattikorkeakoulu selvittää koneellista tekstiilin lajittelua – koitan päästä tutustumaan lajittelurobottiin heti kun se on asennettu!

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Startup-sieniä

On niin paljon jännittävää tekemistä ettei meinaa ehtiä blogia päivittää! Ensinnäkin olen päässyt ympäristötukijoiden työhuoneelle Nessling Nestiin. Oma työpöytä! Työyhteisö! Seuraa lounaalle ja kahvipöytään ja mielenkiintoisia keskusteluita mitä moninisimmilta aloilta!

Viime viikon perjaintaina oli Tekstiili 2.0:n organisoima poistotekstiilihackathon, johon minut oli pyydetty yhdeksi tuomareista. Iski vahva halu lähteä opiskelemaan uudelleen, esim kiertotaloutta – kaikenlaista mahtavaa sitä onkin opiskelijoille tarjolla!




Täysipainoinen pitsa-aamiainen hackathonin kakkospäivän käynnistyessä

Hackathonin idea on 24 tunnin ideointisessio ryhmissä, jonka lopuksi paras – ja parhaiten pitchattu – idea palkitaan. Ratkaistavia haasteita oli neljä, joka ryhmälle omansa. Parhaaksi valikoitui villin visionäärinen ajatus matalan arvon tekstiilijätteen käyttäminen sienikasvuston kasvatusalustana. Yleensähän sekalajisesta teksiilijätteestä tehdään jonkinlaista fylliä tai jotain johon imeytetään jotain ja sitten heitetään veks. Hyvä jos tarpeellinen eriste tai imeyte voidaan tehdä tekstiilijätteestä mielummin kuin uudesta materiaalista, mutta tekstiilijätettä on maailmassa enemmän kuin fyllille käyttökohteita. Niinpä oli erinomaisen virkistävää, että nyt idea oli jotain aivan muuta. Idea oli elegantti ja huomioi asiaan liittyvät rajoitteet (esimerkiksi sen, että ruokakasveja – tai -sieniä – ei tekstiilijätteessä voi kasvattaa, koska siinä on väistämättä paljon kemikaaleja, joiden laadusta, määrästä, käyttäytymisestä ja keräytymisestä ei voi tietää).




Temu Fabrics -tiimin (TExtile MUshroom) ideassa kasvatetuista sienistä valmistetaan tekonahkaa, metodilla joka pienessä mittakaavassa on kuulemma olemassa mutta ei vielä teollisena prosessina. Koska nahkatuotteita ei tyypillisesti pidetä suoraan ihoa vasten, eivät kemikaalit aiheuta suurta huolta. Näin voitaisiin vähentää sekä tekstiilijätettä että todella ympäristölle vahingollista nahkantuotantoa, ja  lopputuotteen pitäisi olla biohajoava.




Valmis tekniikka tämä ei tietenkään ole, kaukana siitä, mutta selvittämisen arvoinen idea joka tapauksessa. Startup-elämään hinkuvan mykologin unelmahomma!

Turun sanomissa oli muuten tästä poikkeuksellisen sisällökäs kirjoitus, jossa mm. mainittiin helposti unohtuva tosiasia: poistotekstiilin keräily ei vielä itsessään ole kierrätystä. Sille on löydyttävä uusi käyttö, tai keräily on turhaa.

Eilen sitten oli Suomen tekstiili- ja muoti ry:n ja Sitran tekstiilin kiertotalousseminaari, josta pitää kans ehtiä kirjoittaa!

torstai 15. syyskuuta 2016

Aina vain laadusta



Kävin pari viikkoa sitten kouluttamassa suomessa valmistettuja vaatteita kotikutsumyyvän Kotimai Design -firman myyjiä vaatteiden laadusta. Parin tunnin koulutuksessa ei voi kuin raapaista pintaa, silloinkaan kun osallistujat ovat hyvin motivoituneita. Jotain tärppejä on, ompelujäljestä voi nopsaankin sanoa yhtä ja toista, kun taas kankaan laadun tunnistaminen vaatii pitkät ajat sormenpäiden totuttamiseen.

Pystyn itse aika hyvin kangasta koskettamalla päättelemään mitä materiaalia se on ja kohtuullisessa määrin arvioimaan myös kestoa/laatua. Pystyn arvioimaan miksi valmistuksessa on päädytty johonkin tiettyyn ratkaisuun, ja tiedän mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Näen jos ompelussa on tapahtunut kämmi tai jos viimeistelystä on tingitty. – Mutta tämän ymmärryksen hankkiminen on vaatinut n. 10 vuoden aktiivisen askartelun kankaiden ja vaatteiden parissa, muotiopinnot mukaanlukien. Ei ole kohtuullista vaatia, että kaikki uhraavat yhtä paljon aikaa ja vaivaa vain saadakseen selville nukkaantuuko tai kiertyykö kaupassa tarjolla oleva t-paita vaiko ei.

Onneksi sentään kuitumateriaalia ei vaatteesta tarvitse kuluttajan itse arvailla, sen jo laki vaatii vaatteessa ilmoitettavaksi, mutta sen pidemmälle tiedon siirron vaatimukset eivät ulotu. Siitä eteenpäin laadun arvioinnin taakka lepää kuluttajan (tai sisäänostajan, jos hän on kunnianhimoinen) harteilla, vaikka hänellä ei ole välineitä tai kykyjä sen arviointiin. Sitäpaitsi monet seikat, esimerkkinä trikoon nyppyyntymisalttius, ovat sellaisia, että niitä ei kovinkaan tarkasti lopputuotteesta katsomalla ja hypistelemällä arvioida. Ja kuitenkin! Jossain vaiheessa tuotantoprosessia joku on tiennyt, minkäpituisia ja -laatuisia kuituja langankehruukoneeseen syötetään, millä koneella lanka on kehrätty, onko sille tehty nukanestokäsittelyjä, onko trikoo neulottu niin taikka näin, onko se kylvetetty anti-pilling-entsyymiliemessä vai lähetetty sellaisenaan maailmalle. Kuinka suurta huolellisuutta on noudatettu kappaleiden leikkaamisessa suoraan, onko nopeus vai työn jälki ollut ompelutehtaassa merkityksellisemmässä asemassa. Ja niin edelleen.
Jos näitä tietoja ei siirretä edelliseltä tuotantoketjun lenkiltä seuraavalle, niin todella vaikea niitä on valmiista tuotteesta esiin kaivaa (ehkä ompelujälki poislukien, joka on arvosteltavista seikoista selkein). Ihanteellisessa maailmassa kaikki vaatteen valmistukseen liittyvät tahot sekä antaisivat omista tuotantovaiheistaan tiedon eteenpäin että osaisivat ottaa edelliseltä lenkiltä sen vastaan, ja loppujen lopuksi myös tarjoilla kuluttajalle sellaisessa muodossa jossa hän kykenee sen ymmärtämään. Näin voisi tehdä oikeasti informoituja, hyviä ostopäätöksiä, ja vertailla eri tuotteiden hintaa perustellusti.

Facebook tarjosi minulle entuudestaan tuntemattoman suomalaisen suunnittelijan Alina Piun mainosta. Kerrankin onnistunut mainostarjooma ja vaatteiden tyyli osuu lisäksi kohdalleen! En ole nähnyt yhtään näistä vaatteista omin silmin, joten en voi kommentoida laatua, mutta nettikaupasta positiivisen esimerkkinä hyödyllisestä informaatiosta tämä:



Vaatemerkki siis tunnustaa nukkaantumisongelman olemassaolon, mutta vakuuttaa että tämän neuleen lanka on valikoitu sellaista laatua, joka kestää eikä nyppyynny. Oikein hyvä. Peruskuluttajalle tuon teknisempi informaatio tuskin on tarpeen (vai miten on? minä nyt haluaisin tietää ihan kaiken lampaan nimestä lähtien...)



kun taas tästä viskoositrikoosta haluaisin tietää hieman enemmän, koska viskoosia on niin moneen lähtöön, ja kyllä harmittaisi maksaa sellaisesta joka menee ensi pesussa rotanpesän näköiseksi. Minä nyt en muutenkaan osta vaatteita netistä, istuvuus ja kankaan tuntu ovat liian tärkeitä vaatteen hankinnan perusteita, mutta vaikka tietäisin että tämä malli on hyvä, niin epäluulo materiaalia kohtaan estäisi ostamisen. Vaikka siis tämä voi aivan hyvin olla vaikka kuinka laadukasta tavaraa.



Pienten vaatemerkkien tilanne on tietysti siinä mielessä hankala, että ei ehkä ole mahdollista saada täsmälleen samaa kangaslaatua kahteen eri erään, kun ei ole mahdollista ostaa suuria varastoja eikä toisaalta olla vahvassa neuvotteluasemassa kangasmyyjiin nähden. Mutta pitää vaan kaikin mahdollisin tavoin koittaa varmistaa, että saa kuranttia tavaraa – mikäänhän ei someaikana ole yhtä nopeaa kuin ikävien kokemusten leviäminen ja huonon maineen saaminen.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kylmäkellaripuutostila



Poden kellarinpuutetta. Rapussani on kyllä kellari, mutta se on lämmin varastotila, ja minä tarvitsisin kylmäkellaria. Voitteko kuvitella, että 1908 rakennetussa talossa ei ole kylmäkellaria? Ehkäpä voittekin. Mutta minulla on ainakin vaikeuksia hyväksyä sitä. Luulin, että tulen tämän asian kanssa toimeen kun muutimme tänne, mutta ainakin nyt säilöntäaikaan ottaa päähän. Jääkaappiin eivät  himohilloajan hillopurkit fiksusti mahdu, perunoista ja lantuista puhumattakaan.

Äitini oli juuri hiljattain ollut kotiseuturetkellä, jossa käytiin mm paikallisessa kartanossa. Siellä oli 1700-luvulta oleva kellari edelleen ihan käyttökunnossa, ja käytössä ruuansäilytyksessä. Periaatteessa siis kerran hyvin tehdty kellari pysyy käyttökelpoisena vuosisatoja – miksi ihmeessä Helsingissä siis ei juuri kylmäkellareita ole? Jos on, miksi ne ovat koneellisesti jäähdytettyjä? Tähän on varmaan jollain LVI-suunnittelijalla tai arkkitehdilla vastaus olemassa.

Kyllä hymyilyttäisi jos olisi hillopurkeille riittävä kylmäsäilö!


Vanhassa asunnossani oli aikoinaan koneellisesti viilennetty kellari. Sitten erään viilentimen hurinasta ärtyneen asukkaan vaatimuksesta koneisto poistettiin käytöstä  – asiaa puitiin taloyhtiön kokouksessa, ja koko paikalla olevasta väestä vain minä ja yksi vanha pariskunta kannatimme kellarin kellarikäytön jatkoa. Kun pidin puheenvuoron kellarin puolesta ja sanoin kuinka kätevä siellä on säilyttää perunoita, kaupunkilaiset tuijottivat minua sellaisin ilmein kuin olisin keuhkonnut kirahvin säilyttämisen näppäryydestä. Mitä ihmeen perunoita? Miksi ne ovat kellarissa? (HUOM minähän olen siis maalainen, huolimatta siitä että olen asunut kohta 15 vuotta Helsingissä. Kyse on identiteetistä).
Kellarin viilennys poistettiin käytöstä. Demokratia, minkäs teet. Sitten olin yhden kokonaisen vuoden aivan raivoissani tästä kellarin puutteesta, kunnes älysin – parempi myöhään kuin ei milloinkaan–, että asuntoon kuuluu vanhanaikainen viileäkaappi. Siis sellainen, johon tulee ulkoa kylmää. Sinne sai hillot ja juurekset sopivaan säilytyslämpötilaan. Monta vuotta sitten vietin onnellisen hilloajan ja kotitilan juuresten säilyttäjän elämää, kunnes muutimme.

Mutta täällä uudessa kodissa tosiaan ei ole komeroa eikä kylmäkellaria, vaikka se on kaikkein järkevin tapa säilyttää elintarvikkeita. Ainakin siis sellainen tavanomainen maalainen matalan teknologian maakellari tahi viileäkomero, joka pysyy oikeanlämpösenä ihan itsestään. Mikä kätevyys! Mikä energiansäästö verrattuna koneelliseen jäähdytykseen! Toivon ja uskon että tämä järkevistä järkevin keksintö palaa kyllä joskus kunniaansa, siihen viittaa jo sekin että Siivouspäivä herätteli aiheesta keskustelua FB-sivullaan, mutta mitä minä oikein teen hillotöniköideni ja perunasäkkieni kanssa sitä odotellessa!?

torstai 8. syyskuuta 2016

Vielä herkkupaloja tekstiilikierrätysselvityksestä


Selvitys käsittelee lyhyesti erittäin kiinnostavaaa aihetta: missä määrin käytetyn vaatteen ostaminen korvaa vastaavan uuden vaatteen hankkimista – siis ostetaanko kirppisvaatteet ns "oikeiden", uutena hankittujen vaatteiden lisäkkeeksi, vai jääkö uusi vaate hankkimatta koska kirppikseltä löytyi jo sopiva, tai jokin näiden tilanteiden välimuoto. Asiaa on kyselytutkimuksella pohjoismaissa ja Virossa selvittänyt Farrant, 2008  ja saanut korvaavusprosentiksi 60%-75%. Tuoreempi brittiläisen WRAP-järjestön selvitys päätyi keskimäärin vain 29% korvaavuuteen, liekö briteissä erilainen vaatekulutuskulttuuri vai mikä selittäisi eron?

Mitä suurempi korvaavuus, sitä suuremmat ympäristöhyödyt, mutta jopa korvaavuustasolla 0,1 edelleenkäytön hyödyt ylittävät keräilyn, kuljettelun ja lajittelun vaatimat ympäristöpanostukset. Eli käytetty kannattaa! Tosin selvitys muistuttaa rebound-efektistä: käytetyn edullisen vaatteen ostosssa säästetyt rahat saattaa käyttää uuden vaatteen hankkimiseen, joka voi johtaa ympäristöhaittojen kokonaismäärän kasvuun. Eli ollakseen kokonaisvaikutukseltaan ympäristöystävällinen, sen lisäksi että hankki käytettyä, pitää myös vahtia mihin ylijääneet rahansa käyttää.

Puuvillavaatteen eri loppukohtaloiden seuraamukset. 
Oranssilla edelleenkäyttö pohjoismaissa, harmaalla edelleenkäyttö pitkän laivamatkan päässä.


Vaatteiden keräily ja lajittelu vie enimmillään vain puolet siitä energiasta jonka vaatteesta saisi polttamalla, vaikka vaate kuskataisiin kauaskin – toisin sanoen edelleenkäyttö kannattaa aina. Jopa ottamatta huomioon säästynyttä uuden vaatteen valmistusta. Ainoa seikka joka monista LCA-tutkimukseen sisältyvistä kategorioisa kärsii edelleenkäytöstä on merten happamoituminen, jos vaatteet kuskataan merien taakse jälleenmyyntiin, mutta kaikissa muissa suhteissa edelleenkäyttö ylittää todella merkittävästi muut vaatteetn kohtalot.


Mitä tulee kierrättämiseen, villan mekaaninen kierrättäminen on selvityksen mukaan erittäin suositeltavaa, tosin vielä parempi on pitää vaate käytössä sellaisenaan. Sen sijaan esim. polyesterin kemiallinen kierrättäminen on vähän siinä ja siinä kannattaako se vai ei, verrattuna polttoon, joka itsessään ei ole mikään tehokas tapa hyödyntää  materiaalia – varsinkin siis polyestervaateiden käytön pidentäminen  olisi erittäin tärkeää. (Tosin polyesterin kemiallisen kierrätyksen tiedot olivat selvityksen mukaan hieman hatarat.)

Vaatteiden ja tekstiilien erilliskeräyksen tehostamista suositellaan ympäristöystävällisimpänä strategiana, mutta pakko muistuttaa että samat hyödyt ilman kuljetuksen ja lajittelun haittoja saadaan, jos ihmiset käyttävät kerran hankkimiaan vaatteita vain yksinkertaisesti itse pidempään. Tietysti tulee tilanteita, joissa vaatteesta luopuminen on fiksuin tai ainoa vaihtoehto, mutta jospa tähtäisimme siihen että näin kävisi mahdollisimman harvoin.



Tästä kaikkineen tulee mieleen, että haluaisin tehdä laajahkon tutkimuksen aiheesta "miksi tarkkaan ottaen hankkiuduit eroon viimeksi poistamastasi vaatteesta" ja "miten kyseisen vaatteen elinikää käytössäsi olisi voinut pidentää". Tästä sitten voisi kirjoittaa ohjeita vaatteiden valmistajille/suunnittelijoille, että mihin seikkoihin pitäisi kiinnittää huomiota tuotteen käyttökelpoisuuden pidentämisessä.


HUOM!! Tärkeä kohta!



---
Tiistaina oli huonolaatuisten vaatteiden valokuvaukset Kierrätyskeskuksessa laatukaappia varten, sukelsin silloinkin ilmaishuoneen vaatelaariin. En ottanut terrakotanvärisiä väljiä silkkihousuja, nyt vähän harmittaa. Toivottavasti joku poimi ne talteen. Ja toivottavasti joku löysi käyttöönsä pirteän ruohonvihreän silkkipaidan. Niin paljon hyvää tavaraa, mutta osuvatko ne niille joilla olisi sellaisten tarve?
Voisin vaikka perustaa laatuvaateputiikin, jossa myyntituotteet on noukittu Kierrätyskeskusten ilmaislaareista...


Kierrätettyä ja/tai pitkäänkäytettyä: Uusi hiekanvärinen neuleeni, ilmavanrapeaa pellava-puuvillasekoitetta italiasta, saantipaikkana kierrätyskeskuksen ilmaishuone. Sen alla NoaNoan t-paita, ostettu v. 2008, hame UFFista tältä vuodelta ja siskoni pari vuotta sitten vanhoista t-paidoista tekemä trikookaulakoru.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Hyötyjä hyljätyistä tekstiileistä



Pohjolan ministerineuvoston uusi selvitys Gaining benefits from discarded textiles on juuri kolahtanut nettiin, superkiinnostavaa luettavaa kaikille tekstiilin kohtaloista innostuneille. En ole päässyt kuin vasta puoleenväliin, mutta tässä siitä jo tiivistelmä:

Lähes kaikki tekstiilikeräysten tuotot liittyvät sellaisinaan käyttökelpoisten vaatteiden (ym tekstiilien) edelleenmyyntiin. Kierrätyksen tuomat taloudelliset hyödyt ovat ainakin toistaiseksi pieniä – hyvä kun kattaa kuljetuksen kustannukset. Myös ympäristöhyödyt jäävät useimissa tapauksissa vaatimattomiksi, verrattuna siihen että tuotteet olisivat sellaisinaan pitempään käytössä. Vain villan kohdalla kierrätyksen hyödyt ovat merkittävät. Puuvillalla voisi olla samankaltaiset luvut, mutta ne pätevät vain 100% puuvillaan, jota markkinoilla on huomattavasti vähemmän kuin puuvillan ja muiden kuitujen sekoitteita.

Yllätys on se, että vaatteen kuskaaminen maailman toiseen ääreen edelleenkäyttöön ei vaikuta paljon mitään ympäristövaikutuksiin. On ympäristön kannalta parempi rahdata vaate toiselle mantereelle, jos joku jatkaa sen käyttöä siellä, kuin kierrättää se matala-arvoiseksi tuotteeksi täällä. Kaikkineen tästä siis voin vetää sen johtopäätöksen, että tuotettavien vaatteiden laadun parantaminen olisi mitä ensiarvoisin ekoteko. Kirjaani odotellessa!

Tekstiilien valmistuksessa käytettyihin kemikaaleihin pitää jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä ne siirtyvät sekä mekaanisessa että kemiallisessa kierrätyskessä uusin tuotteisiin ja mahdollisesti päätyvät helpommin irtoavaan, ympäristöön levittyvään tai kuluttajaan imeytyvään muotoon – sotkevät myös kemiallisen kierrätyksen prosesseja. Euroopanlaajuise vaatimukset tekstiilituotteiden kemikaaleista pätevät myös kierrätysmateriaaleista tehtyihin tekstiileihin, mikä on ongelma: keräystekstiilit voivat olla ajoilta ennen nykyyisiä ssädöksiä, tuotu alueilta joissa näitä säädöksiä ei noudateta tai olla tuotteita, joissa tietyt vahingolliset kemikaalit on sallittu (esim jotkin vedenpitävät ulkoiluvaatteet, jotka eivät normaalikäytössä joudu tekemisiin ihon kanssa, saattavat periaatteessa joutua möyhennettäviksi kierrätyskankaan raaka-aineeksi, josta sitten saatetaan tehdä ihoa vasen tulevia vaatteita. Kierrätyslaitosten henkilökunta osaa kyllä yleensä poimia tälläiset tuotteet erikseen, mutta periaatteellinen huoli on olemassa).



----

Tekstiilikierrätyksen henkilökohtaisia ongelmia: kun olen hakenut Kierrätyskeskuksen ilmaislaareista hyviä ja huonoja esimerkkejä tulevaan laatukaappiin, olen myös joutunut kohtaamaan tusinoittain hyviä vaatteita tai ainakin mahtavaksi materiaaliksi kelpaavia. Miten hillitä itseään hamstraamasta niitä kaikkia itselleen? Siellä kun on laarissa sekaisin upeimmasta italialaisesta kampavillasta tehdyt housut (joissa on esim. pieni reikä lahkeessa mutta kangas riittäisi vaikka hameen tekemiseen) ja toisaalta taas tuhruiset polyesterkalsongit yltä päältä nypyissä… sitten tekee mieli, ihan vain universumin järjestyksen lisäämiseksi, ottaa talteen ne paremmat ainekset etteivät ne joudu loppujen lopuksi roskikseen/polttoon. Mutta ei minun ole järkeä pantata itselläni hyviäkään kankaita odottamassa jotain ihmeellistä ompelutarvetta, jota ei ehkä koskaan tule. Voi, oi. Viimeksi kuskasin kotiin silkkisen aamutakin, joka on nuhjuuntunut päällipuolelta, mutta nurja puoli on priimakunnossa. Siitä saisi kauniin vuorin johonkin vaatteeseen, kun vaan tarviisi ja tekisi.

Toinen ongelma on, että silmäni ja aivoni ovat kalibroituneet hakemaan hyvää tavaraa moskan joukosta, ja melkeinpä EN NÄE huonolaatuisia vaatteita, vain ainoastaan niiden joukossa olevat hyvät. Hämmentävä ilmiö, kun sen joutuu havaitsemaan silloin kun pitäisi etsiä nimenomaan huonoja esimerkkejä.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Antishoppailun teknotulevaisuus



Turussa järjestettävä Tekstiili2.0:n tekstiilikiertohackathon lähestyy (minut on pyydetty tuomaristoon, jee!) ja ajatukset askartelevat teknologian ja vaate-elämän yhtymäkohdissa.

Asiaa auttaa myös Hannu Rajaniemen juuri suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Näkymättömät planeetat – mukavasti aivoja aktivoivaa luettavaa. Rajaniemi kuuluu myös niiden harvojen (n. kahden) scifikirjailijan joukkoon, jotka eivät ole aivan kujalla muodin mekanismien ja psykologian suhteen. Tässä kokoelmassa on mukana joskus aiemmin mainitsemani mainio novelli Apollo-avaruuspukujen ompelijattaresta. Joskin olen kyllä vahvan ammatillisesti sitä mieltä että neula joka novellissa esiintyy pitäisi olla nuppi- eikä hakaneula!! Toisena muoti-ihmistä puhuttelevana tarinanan nostan esiin novellin Kääpiökuningattaren katedraali, jossa päähenkilönä on nörttimenneisyydestään eroon pyristelevä muotiopiskelija. Paljon mielenkiintoisia ideoita siitä, miten some yhdistettynä koneoppimiseen voisi suht pikapuoliin kehittyä.

Muotiin tai pukeutumiseen ei mitenkään liity lumikin tarinaa versioiva novelli, mutta siinä mielenkiintoinen on tarinan alkuperäinen muoto (http://neurofiction.net). Se on tarkoitettu luettavaksi ruudulta, aivotoimintaa mittaava Emotiv päähineenä, ja tunnereaktioiden perusteella kone valitsee miten tarina etenee. Tämä laite on siis oikeasti olemassa, niitä myydäänkin niille jotka haluavat tutkailla omia aivosähkötapahtumiaan. Ne voi yhdistää erilaisiin laitteisiin, mm. pienoishelikopteriin jota voi näin ohjata ajatuksilla!



Juttelin tässä joku päivä ihmisen kanssa, joka oli ollut kehittämässä jotain kiertotalousprojektia. Yksi osa hommaa oli ollut satojen kirppispöytien kuvaaminen, ja sitten kuvien esittäminen (en tiedä kuinka laajalle) avustajien ryhmälle. He siten ympyröivät kuvista iseään kiinnostavat tavarat. No, tästä mm selvisi se, että ainakin puolet kierrossa tarjolla olevasta tavarasta ei kiinnosta yhtään ketään. Olisipa hyvä jos tämä tavara pystyttäisiin identifioimaan jo alkuperäisessä ostovaiheessa tai mieluiten jo ennen kuin sitä edes valmistetaan! Toinen osio oli jonkinlainen nettikirppisten supertietokanta: kaikki Suomessa netissä myynnissä oleva tavara lajin, hinnan ja myydyksi tulemisen tai myymättömyyden mukaan lajiteltuna.

Kaikki tämä yhdistettynä johtaa seuraavanlaiseen tulevaisuusvisioon:

Itseoppiva tekoäly (tai ainakin jonkinsortin deep learning verkko jokinjokin) käy läpi kaiken maailmat eBayt, huuto.netit jne. Se selvittää tästä datamassasta mitkä ominaisuudet tavaralla, esim. vaatteella, johtavat siihen että sitä arvostetaan. Mittarina, toki karkeana mutta kumminkin hyvää osviittaa antavana, toimii raha. Jos joku on valmis maksamaan jostain asiasta rahaa, se kielii suurella todennäköisyydellä siitä että kyseistä asiaa arvostetaan ja pidetään jollain tapaa hyödyttävänä.
Hidastavana tekijänä tässä on se, että ihmiset tekevät myynti-ilmoitukset ja kuvailevat tuotteita mitä moninaisimman sekavin tavoin, mutta luotan siihen että algoritmi kumminkin rakentuu toimivaksi.

Sitten kun ihminen on tekemässä ostosta, jonkinlainen appi varoittaa, mikäli samankaltaisten tuotteiden arvo putoaa radikaalisti heti kun se on ostettu. Ostos ei siis ole luultavasti kovin kannattava, koska jos sen joka tapauksessa haluaa välttämättä hankkia, sen saa lähes tai täysin ilmaiseksi jostain (ja appi voi vinkata samantien mistä sen saisi). Toisekseen Emotiv tarkkailee tunnetilaa, ja jos vaikuttaa siltä että ostosaie on reaktio meneillään olevaan tunnekokemukseen, se niin ikään varoittaa käyttäjää – valituista säädöistä riippuen ehkä jopa blokkaa luottokortin kunnes tunnetila on tasoittunut :D

Kyllin pitkään ihmistä tarkkaillut oppiva algoritmi pystyisi myös luultavasti ennustamaan kuinka suurella todennäköisyydellä jokin vaate muodostuisi suosikkivaatteeksi.

Ainoa ongelma tässä on, että kuka tai mikä taho tälläistä algoritmia lähtisi kehittämään, kun ostamatta jättäminen ei tuota kenellekään rahaa. Valitettavan paljon todennäköisempää on se, että aivotoimintaa ja mieltymyksiä analysoiva algoritmi kehitellään vaatteita myyvien tahojen toimesta, niin että pystytään entistäkin tehokkaammin myymään tarpeettoman paljon vaatteita ja kaikenlaista muutakin rompetta pienelle ihmiselle, joka on aivan eri olosuhteisiin kehittyneiden aivojensa armoilla…

maanantai 29. elokuuta 2016

Matkakuume ja ekohätä




Hirveästi polttelisi lähteä Japaniin, viime reissusta on jo kolme vuotta. Kaveripariskunta, jonka häihin viime kerralla pääsimme, odottaa nyt esikoistaan. Etelä-Japani on alkanut kiinnostaa, kun toistaiseksi olemme reissailleet vain Honshulla. Toki Tokiokin kutsuu, vieläköhän suosikki-tempurarafla on paikallaan Shinjukun rautatieaseman kupeessa? Ja syksyn kuu loistelee pian Fujin yllä. ym ym.

Edellinen Japaninreissu oli myös viime kerta kun olen lentokoneeseen astunut. Nyt olen haaveillut tekeväni matkan toiseen suuntaan trans-Siperian junalla + laivalla Korean kautta – mies lentäisi lapsen kanssa suoraan Japaniin, koska viikko junassa olisi ehkä liikaa kuusivuotiaalle. Mutta perhana! Yksisuuntainen lentolippu on kalliimpi kuin menopaluu. No voihan aina ostaa menopaluun ja jättää toisen käyttämättä, mutta hullulta sekin tuntuu. Sitten kumminkin tulee sellainen olo että maksaa turhasta, ei tässä mitään ylimääräistä rahaa ole käsillä. Ja jos olosuhteisiin alistuen ostaa kaksisuuntaisen lipun ainakaan onnistu lähettämään haluamaansa viestiä "osan matkasta voi taittaa junalla, joka paikkaan ei ole pakko lentää".


Eikö joku laki tai EU-säädös voisi puuttua tähän raivostuttavaan hinnoitteluun? Lentoyhtiöitä suositaan niin paljon että voisi niiltä jotain vaatiakin. Kun tuo junayhteys kumminkin on olemassa niin sitä varmasti kannattaisi käyttää, mutta että siitä joutuisi maksamaan lentoyhtiölle ikäänkuin ekstraa ottaa vakavasti päähän. Mitä teen?!?!

torstai 18. elokuuta 2016

Pitsijakkupuku käytössä



Meidän perhe sai kutsun Bodom-kauhuelokuvan ensi-iltaan. Eipä onneksi tarvinnut ihmetellä mitä laittaa päälle – tietenkin pitsijakkupuku, jonka keväällä ostin Kaivarin kanuunasta ja laitatin ompelijalla istuvaksi. Kyllä sinne olisi saanut mennä vähemmänkin juhlavana, mutta on hauska laittautua kun kerrankin voi. Eikä noita ensi-iltoja niin usein meikäläisen elämässä ole, että niihin suhtautuisi muuten kuin vilpittömällä innolla.

Sen verran jakkupukua piti vielä itse muokata, että käänsin pääntien liepeet auki – umpinainen pääntie ei vaan sovi minulle. Ompelin käänteet parilla pistolla paikalleen ja näin O-pääntiestä tuli V. Nappilenkki piti naamioida rintakorulla, siihen voisi toisella kertaa vaikka sujauttaa kukan!




Asustuksena oli beige käsilaukku, jota käytän arkisin kukkarona, beiget korkkarit ja pari korua. Nuo korkkarit on muuten ollut loistava ostos. On jo vuosia kun hankin ne, suht edullisesti vielä (olisko ollut jotain 60€), ja niiden ihmeellinen hyvä puoli on siinä, että ne sopivat lähes kaikkien juhlavaatteideni kanssa yhteen. Ei tarvii ikinä miettiä mitkä korkkarit laittaa juhliin.

Myös uutta beigeä kynsilakkaa Nudgesta.
Hups vihkisormus unohtui kuvasta!

Ostin jakkupuvun kanssa käytettäväksi vintagekaupasta mustan lasihelmirannekorun, mutta tulinkin sitten viime tingassa siihen tulokseen, että siitä pitää tehdäkin korvakorut. Ranteeseen kiedoin itse pari vuota sitten tekemäni kaulakorun. Oli näin ollen vissiin turha ostaa tuo rannekoru, vain kahden helmen lähteeksi, mutta kyllä Pikku Onnetar käyttää loput helmet jossain vaiheessa omiin askarteluihinsa.



Edustan sitä katsantokantaa jonka mielestä joka tilanteeseen pitää olla yksi vimpan päälle laitettu asukokonaisuus. Sama asu saa sitten esiintyä monesti, kunhan se vaan on juuri hyvä ja hieno (tietty asusteita voi vaihdella, mutta ei sekään ole välttämätöntä). Niin nyt on kokkarikokonaisuus koottuna! Kutsuja saa lähettää!

----


Sivumennen sanoen, suosittelen Nihtisillan kierrätyskeskuksen ilmaishuonetta! Sieltä löytää aivan ihmeellisen hyvää tavaraa. Viimeksi kun kävin Nihtisillassa palaveraamassa, ihan vain pikaisesti kurkistin ilmaishuoneeseen, ja sinne oli justiinsa minua varten tuotu kevyt syystakki. Kotimainen valmiste 70-luvulta, minimaalista taskun yhdessä kulmassa olevaa purkaumaa lukuunottamatta ehjä, ja juuri minun kokoani. Tiukkaan kudottu polyester-puuvillasekoite kestää pienen tihkun ja urheilullinen tyyli rimmaa hyvin sekä nahka- että kumisaappaiden kanssa yhteen. 0€, budjetti ei kärsi.

torstai 4. elokuuta 2016

Vaatteen loppuun kuluttaminen

 Pellavainen musta kynähame, pellava-T-paita 
ja blogistin tuhruinen peili.

On muuten todella hidasta kuluttaa oikeasti vaatteet loppuun. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ihmiskokeessa jossa koitan käyttää vaatteen puhki, nimenomaisesti mustan pellavahameen jonka ompelin 2013 ja jota olen käyttänyt sen jälkeen koko ajan, aivan sydäntalvi poislukien. Aluspaidat ja sukat on helppo kuluttaa puhki, mutta päällysvaate on haastavampi tapaus.

Korjattu halkion yläosa.

Halkion yläosaan tuli repeämä, korjasin sen tilkulla (kannattaa säästää vaatteen kankaasta korjauspaloja!). Lantion kohtan ilmestyi pieni reikä, parsin sen. Nyt helma alkaa olla rispaantunut, mutta kai senkin voisi kantata – tosin on kyseenalaista, kannattaako ostaa uutta kanttinauhaa enää näin pitkälle kulutettuun vaatteeseen. Mutta jostain vanhasta vaatteesta voisi leikata vinonauhaa, kierrätyskeskuksen ilmaislaareista kyllä löytyy jos ei omista varastoista. Käyttökelpoisuuden pidentämisen voi viedä varsin pitkälle, jos vaan on viitseliäs.

Loppuun käyttämistä vaikeuttaa se, että paljon käytetty vaate ei enää käy niin moneen tilanteeseen kuin parempikuntoinen – vaikka pellava on kauneimmillaan käytettynä, saumat ja helma alkavat näyttää varsin elähtäneiltä. Pellavahamettani voi kyllä käyttää lähikauppareissulla ja leikkipuistossa, mutta ei työasioissa eikä oikein tee mieli laittaa sitä keskikaupungillekaan. Loppupää loppuunkäyttöprosessissa siis venyy, kun käyttömahdollisuudet supistuvat. Olen jo joutunut hankkimaan uuden mustan kapean hameen parempaa käyttöä varten. Uusi tahtoo tässä nyt sanoa UFFista ostettua, ei siis upouutta, mutta minulle kuitenkin uusi.

Rispaantunut helma

Perinnetapa vaatteiden loppuunkäyttämiseen on viedä ne mökkivaatteiksi, mutta musta kynähame ei ole siellä oikein kotonaan ja kaikenlisäksi sekä mökillä, vanhempieni luona maalla että isoäitini maalla on jo huomattava varasto vaatteita – juuri sellaisia, joita ei kehtaa mihinkään lahjoittaa mutta joilla kumminkin on vielä elämää jäljellä. Tai sellaisia joita jostain syystä rakastaa, mutta ei voi/halua käyttää kaupunkioloissa.

Jossain vaiheessa  pitää vain päättää, että hameesta ei ole enää hameeksi, ja tehdä siitä vaikka rättejä. Mutta tähtään siihen, että silloin hame olisi jostain kohtaa todellakin puhki!

***

Luen muuten juuri Pasi Toiviaisen kirjaa Ilmastonmuutos nyt, ja olen vähällä tikahtua ahdistukseeni. Mitä tässä oikein osaisi tehdä? On hurjaa, että olen tähänasti saamieni tietojen perusteella vakuuttunut siitä, että ilmasto muuttuu tavalla, joka on vahingollinen lähes kaikille asioille joita pidän arvossa, mutta silti vaan tässä sitä eletään kesähamemietteiden, scifitapahtuman järjestämisen ja yleisen lapsiperhearjen pyörteessä tekemättä asialle yhtään mitään. En halua että lapseni ja hänen mahdolliset lapsensa joutuvat elämään maailmassa, joka on yhtäältä paahtunut korpuksi ja toisaalta liiasta märkyydestä mädäntynyt, mutta olen kovin avuton.

Syön juureksia, en syö lihaa, asun pienessä asunnossa, työmatkaa ei ole ja matkustan yleensä lomalle junalla (Ylen 7 päästövähennysvinkin listasta). Valistavia kirjoja kirjoittamalla voi vaikuttaa johonkin, mutta oma erikoisalani on varsin kapea. Pitäisi hankkia vankempi tieteellinen pohja, jotta voisi ensin arvioida ja sitten kirjoittaa juttuja asioist jotka vaikuttavat lisäävästi tai vähentävästi ilmastonmuutokseen. Jos nyt lähtisin opiskelemaan, valitsisin ympäristötieteet tai jonkin alan joka pohjustaa politiikkaan mukaan hyppäämistä.

Kukapa tietää, kenties paras onnistumiseni ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä on sukulaisten ja tuttavien motivointi junamatkailuun...

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Poetry and Spleen in Victorian Fashion / Kumu


Surupuvun hihassa kahta käsinnyplätyä pitsiä 
–tämä puku edustaa vissiin "puolisurua", koska siinä on valkoistakin.

Kävin Tallinnan Kumussa katsomassa näyttelyn viktoriaanisesta naistenmuodista, "Poetry and Spleen". Suosittelen kaikille joita pitsi ja rimssu kiinnostavat! Pääsee katsomaan hyvinkin läheltä pukuja, sillä suurin osa ei ole vitriineissä. Mahtaa olla stressaava duuni museovahdeilla, kun kaltaiseni tyypit haluavat nähdä joka neulanpiston ja pitsidetaljin senttien päästä ja tasapainoilevat lähelle päästäkseen yhdellä jalalla ja nenä melkein näyttelyesineissä kiinni...


Konetyllipohjalle applikoituja nyplättyjä kuvioita.

Koneellisen valmistuksen ja käsintekemisen yhdistely, joka tuolle kaudelle on niin leimallista, ilmeni näistä vaate-esimerkeistä hienosti. Esim. suuri osa pitsiasioista oli koneelliselle tyllipohjalle applikoituja käsinnyplättyjä tai -ommeltuja koristeaihioita.
Koristeellisuuden määrä oli huikea. Vaikka 1800-luvun vaatteet ovat olleet epäkäytännöllisiä, varmasti ahdistavia ja joka suhteessa vaivalloisia, sittenkin ne herättävät tietynlaisen kauneuskateuden. Sulilla, kirjonnoilla, nauhoilla ja pitseillä koristellut hatut varsinkin saivat huokailemaan kaihoisasti.

1800-luvun hienostonaiset ovat olleet varsin pieniä, 
ainakin näiden pukujen perusteella. Vyötärö on muovailtu 
tottakai korsetilla, mutta pituuskasvuun lienee vaikuttanut 
yksipuolinen ravinto ja liikunnan vähyys?

Vaatteiden infotekstit jättivät toivomisen varaa, osa oli itsestäänselvyyksiä ("Vihreä mekko jossa pitsikaulus"), osa puutteellisia ja osa suorastaan virheellisiä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi täydellistä. Jos tämä näyttely joskus rantautuu Suomeen, haluaisin olla mukana kirjoittamassa tekstejä uusiksi. Lisäksi olisi ollut mahtavaa, jos mukana olisi ollut edes yksi miesten asu, sillä se olisi selventänyt sitä kontrastia joka miesten- ja naistenpuvuissa tuolloin oli.

Lisää nyplättyjä kuvioita konetyllipohjalla. 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Hyvinvointia ilman kasvua

Kun kovasti vaikuttaa siltä, että tämänhetkinen maailman- ja talousjärjestys ei kykene motivoimaan esim. ilmastonmuutosta kunnollisesti hillitseviä tai globaalia epätasa-arvoa ratkaisevia toimia, niin olen aina löytäessäni lueskellut kirjoja, joissa mietitään mitä muita järjestelmiä voisi olla. Viimeksi käteen tarttui Tim Jacksonin Hyvinvointia ilman kasvua – rajallisen planeetan taloustiede.


 Hyvinvointi ilman kasvua kuulostaa minun korvaani oikein hyvältä. Itsehän en tarvitse yhtään enempää kuin minulla nyt on, kunhan vain voisin olla varma että henk. koht. taloustilanteeni jatkuisi vakaana siihen hetkeen asti jolloin asuntolaina on maksettu. Sen jälkeen sopii vähän heitelläkin, kun nyt aina saisi ruuan pöytään ja sähköä laitteisiin. Mutta jos nyt jotain olen muotisuunnittelijan aivoillani onnistunut taloudesta ymmärtämään, niin se on se että ilmeisestikin perustavanlaatuisella tavalla koko talous perustuu välttämättömään vaatimukseen siitä, että se kasvaa. Jos se ei kasva, niin sitten se taantuu tai peräti romahtaa, vakaata tasapainotilaa ei oikein pysty saavuttamaan. Tämä taas johtuu siitä, että raha ilmestyy maailmaan tyhjästä kun sitä lainataan, ja tähän kiinteästi liittyvä korko on seikka joka juuri kasvua vaatii.

 Näiden vakuuttavannäköisten kaavojen ohi tunnustan loikkineeni.

En Jacksonin kirjasta valitettavasti löytänyt selvää ratkaisua tai selostusta siitä mikä vaihtoehtoista talousmallia motivoi (ts. pitkäjänteisiin, tähänastista matalampiin tuotto-odotuksiin tyytyvää sijoittamista, jonka usein hoitelee valtio – suunnitelma sinänsä kuulostaa hyvältä mutta kuinka siihen on tarkoitus siirtyä??). Minkä lisäksi minussa herättää aina valtaisaa kiukkua senkaltainen kulutuskulttuurista valitteleva löpinä johon Jackson talousanalyysien lomassa tuon tuosta sortuu. Esim. "Kulutusyhteiskunnan materiaalinen pröystäily kuluttaa loppuun tärkeät luonnonvarat ja settaa ylitsepääsemättömän taakan planeetan ekosysteemeille" ja "Kuluttamisen kulttuuri on kehittynyt osittain keinona varjella kulutusvetoista talouden kasvua. Nykyisellään se kuitenkin edistää tuottamatonta statuskilpaa ja vahingoittaa ihmisten elämää sekä psyykkisesti että sosiaalisesti."

Uutuuksien shoppailu statuksen saavuttamiseksi on hänen näkemyksensä mukaan nykyisen konsumeristisn kulttuurin kivijalka, josta pitäisi päästä eroon keskittymällä henkisempiin mielenkiinnon kohteisiin kuten ihmissuhteet, puutarhanhoito, musiikki ja niin edelleen.  Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä. Mutta Jackson puhuu sietämättömän ärsyttävällä tavalla aina vain muista ihmisistä, onnettomista ostoskulttuurin uhreista, jotka vain haalivat kamaa saadakseen nostettua statustaan. En tiedä elänkö sitten jossain kuplassa, mutta minusta tuo statusjankutus on täysin väärä tulkinta ihmisten tavaroiden ja muiden hankintojen tarpeesta. Esim. lähtevätkö ihmiset ensisijaisesti lomailemaan ulkomaille statusta kohottaakseen vaiko siksi, että on ihanaa matkailla, olla uudessa ympäristössä ja vaikka uida lämpimässä meressä? Onko Jackson itse hankkinut kotiinsa tietokoneen statuskilpailun sumuttamana, vaiko siksi että kirjan kirjoittaminen vain kertakaikkiaan sujuu kätevämmin tietokoneella kuin sulkakynällä tai edes kirjoituskoneella? Ihmiskunta on vuosituhansia tullut toimeen ilman kännykkää, mutta nyt kun se on keksitty, niin siitä kieltäytyvä kertakaikkiaan vaan on erikoinen ja lähimmilleen hieman hankala tyyppi (tai erakko). Ehkä on ekologisesti mahdotonta, että koko monimiljardinen ihmiskunta hankkii jokainen ulkomaanmatkoja, tietokoneen ja kännykän, mutta miten vetää raja pröystäilyn ja sellaisen kuluttamisen väliin, joka vain ihan oikeasti tuntuu hyvältä eikä omassa elämässä yhtään liioittelulta? Ja kun kirjan kirjoittaja ilmiselvästi kuitenkin kuuluu siihen globaalisti katsoen varakkaaseen väkeen, jolle nuo asiat ovat taloudellisesti mahdoliisia, niin miten hän motivoi itsensä olemaan hankkimatta niitä, sikäli kuin noudattaa omia ohjeitaan? Olisipa mielenkiintoista tietää.

Voi tietysti olla, että toistaiseksi suhteellisen tasa-arvoisessa suomalaisessa ympäristössä statuskilpailu ei ole kovin merkittävää. Kirjassa kyllä käsitellään sitä, että suurten tuloerojen ja heikon turvaverkn yhteiskunnissa statuksen osoittaminen korostuu. Mutta oli miten oli, jos aletaan tuohon sävyyn moralisoida, niin silloin kyllä haluaisin kuulla miten kirjoittaja on itse ratkaissut nämä asiat omassa elämässään.

Kirjassa perustellaan kyllä erittäin vakuuttavasti se, että tämänhetkinen malli ei vain kertakaikkiaan ole kestävällä pohjalla, sillä kuten järkikin sanoo – mikään jatkuvasti kasvava systeemi ei voi loputtomasti perustua rajallisiin resursseihin. Ja kun ihmisiä tulee koko ajan lisää mutta planeetan resurssit eivät lisäänny eikä uusia elinkelpoisia planeettoja ole näköpiirissä... Ei mitään kevyintä kesäluettavaa, eräänlainen ahdistuspilvi siitä jälkeen jäi.

Kevyempinä uutisina voin ilmoittaa, että päädyin tekemään pitsitunikan (mm. Sonam Kapoorin pitsisarien aiheuttaman statuskilpailun aivopesemänä). Keskikesän pitsihöyrähdys, tuttu jo aiemmilta vuosilta...

Bollywoodnäyttelijätär Sonam Kapoor ja yksi hänen viehkoista pitsiasuistaan.

Niin ja Sonam Kapooriin päästyäni ei voi kuin ihmetellä kuinka samannäköinen on hänen yllään oleva pitsimekko merkiltä Self-portrait kuin se "reikäkolttu" joka Ruotsin Victorialla oli lapsensa ristiäisissä! Vertailkaa ja hämmästykää!!

Sonam Kapoor / Self-portrait


 Kruununprinsessa Victoria / By Malina